Syksy saa - minä en... Pohdiskelua deittipalveluista

Käytiin kesällä aika lailla avaava keskustelu vaimon kanssa - 1600 km samassa autossa auttaa kummasti parisuhdekeskustelussa. Hän ensinnäkin totesi että on miettinyt omaa seksuaalisuuttaan ja tulleensa siihen lopputulokseen että hän on aseksuaali. Hänen ei vaan tee mieli. Sinänsähän tässä ei ollut mitään uutta, mutta se mitä sain seuraavaksi kuulla aiheutti sen, että oli pakko pysähtyä lähimmälle bussipysäkille, jottei oltaisi oltu ojassa.

"Kuule, musta on kauhean väärin että sä haluat ja mä en", vaimoni totesi. "Musta sulla pitää olla mahdollisuus ja mä en oikeasti ole mitenkään mustasukkanen - kuten tiedät - niin jos tulee joku sellanen mukava vastaan, niin mun puolesta ota tilanteesta vaari ja nauti", hän jatkoi. Olin oikeasti aika yllättynyt. Ja pakkohan mun oli varmistaa että ymmärsin asian oikein - kyllä, olin ymmärtänyt ihan täysin oikein. Ainoat ehdot jotka sain olivat nekin varsin miellyttävät:

1. Kondomia on käytettävä. (No tää on aika itsestäänselvää)
2. Vaimolle on kerrottava, mutta ei likaisia yksityiskohtia.

Tilanteen päivitys 2010

No niin, olla päästy vuoteen 2010, eikä tilanne ole juurikaan muuttunut tässä miksikään.

Paitsi, että olen itsekin alkanut "pihdata", eli en tee aloitteita ja pyrin nopeasti pois sellaisesta tilanteesta, joka voisi johtaa seksiin. Esimerkiksi aamuisin, kun on vapaata ja olisi aikaa vaikka hieman "peuhata" sängyssä, pyrin nousemaan nopeasti ennen vaimoa ja poistumaan sängystä. Osaltaan syynä tähän on myös se, että en halua olla kokoajan se joka "vonkaa" seksiä. Ja toinen syy (jota jotkut voivat pitää lapsellisena) on se että haluan vaimoni kokevan sen saman "hylkäämisen" tunteen mikä itselläni on kun olen yrittänyt johdatella tilannetta seksiin. Lisäksi on oman mielenterveyteni kannalta ehkä parempi, etten koko ajan saa "rukkasia" vaan pystyn hallitsemaan itse tilannetta - en siis ole jäänyt ilman kun en ole sitä pyytänytkään.

Jo kolme kuukautta ilman yhtäjaksoisesti

Niin, olen tässä seurannut aikaa ja sen kulumista. Minulla on jopa selvä päivämäärä "koska viimeksi" -päivälle ja se on maaliskuussa. Maaliskuun lopulla kävin vasektomiassa ja sen jälkeen en ole harrastanut mitään muuta kuin sooloseksiä - eli suomeksi olen runkannut, vetänyt käteen, tumputtanut, heittänyt hanskaan, masturboinut... Tämä on ollut pitkä jakso ja tulee sellaisena jatkumaankin - ellen satu törmäämään johonkin sellaiseen uskomattomaan naisihmiseen, jolle se että olen parisuhteessa, ei ole ongelma. Useimmiten kuitenkin itse olen sattunut törmäämään vain sellaisiin naisiin, joille fuckbuddyksi ryhtyminen on jotain sanoinkuvaamattoman irstasta.

Kun aikuista miestä itkettää...

Elämässäni on olemassa hetkiä, jolloin oikeasti olen miettinyt onko tässä elämässä mitään järkeä. Onko järkeä vain kituuttaa päivästä toiseen. Voisiko tämän tuskan vain lopettaa?

Pelottavia ajatuksia, eikö? Varsinkin mieheltä, jolla menee muuten elämässä ihan hyvin ja joka on tyytyväinen työelämäänsä ja harrastuksiinsa. Mieheltä, joka ei riitele vaimonsa kanssa ja jolla ei ole päihdeongelmaa.

Mikä tällaisen olon sitten saa aikaan?

Kuvitellaan tilanne, että elät parisuhteessa jossa seksi on kortilla - siis todella harvinaista. Vietät kumppanisi kanssa mahtavan päivän ja sen päätteeksi katsotte sylikkäin elokuvaa illalla. Sinulla on hyvä olo ja kumppanillasi myös. Sitten juuri kun olette menossa nukkumaan, kumppanisi kuiskaa korvaasi: "Aamulla voitaisiin vaikka harrastaa seksiä...". Olet hämilläsi ja olet iloinen - tuntuu kuin aurinko olisi todella löytänyt risukasasi. Aamulla heräät hieman ennen puolisoasi ja olet jo valmiiksi hyvällä tuulella - voisit melkein vihellellä, sillä kohtahan "sitä" saa...

Kumppanisi herää ja katsot häntä silmiin hymyillen lempeästi. Sanot ehkä hänelle "Huomenta rakas", ja annat hänelle suukon. Suutelet häntä uudestaan ja ehkä kevyesti hyväilet häntä. Yrität olla oikein hellä ja sitten hän sanoo "Ei nyt, mua ei huvita".

Mitä luulet - miltä tuo tuntuisi? En tiedä sinusta, itselläni se tuntuu kuin joku olisi potkaissut kovaa vatsaan. Tai kuin jokin kylmä teräksinen möykky olisi kiinteytynyt rintakehään. Tuohon liittyvää pettymyksen tunnetta on niin vaikea kuvailla. Loppupäivän ajan on jotenkin vaikea hymyillä tai edes viettää aikaa samassa tilassa puolison kanssa.

Pettymysten seuraukset parisuhteelle

Mihin tällainen "antaa ymmärtää - muttei ymmärrä antaa" -toimintamalli sitten johtaa parisuhteessa? En voi puhua yleisellä tasolla tai muiden puolesta, mutta omakohtaisten kokemuksieni pohjalta osaan nostaa ainakin seuraavat asiat ja tekijät:

• luottamus toiseen horjuu
• oma katkeroituminen
• parisuhteen lopettamisen miettiminen
• kynnys tehdä syrjähyppyjä madaltuu
• epäilyt omasta taidosta ja kyvystä tuottaa toiselle nautintoa kasvavat kerta kerralta
• halu ja uskallus tehdä aloitteita seksin suhteen loppuu

Neljä ensimmäistä kohtaa lienevät suhteellisen selviä, mutta kahta viimeistä on varmaan syytä "ruotia" hieman enemmän. Kun kumppani kieltäytyy lähes jatkuvasti seksistä, niin se aiheuttaa ainakin minulla oikeasti aina epävarmuutta omasta seksuaalisesta kyvystäni ja taidostani. Eli olenko niin huono sängyssä, että seksi sen vuoksi on niin epämiellyttävää että toinen kieltäytyy siitä? Tämä on sinänsä hassua, koska me kommunikoimme keskenämme ja olen jopa kysynyt vaimolta että olenko huono sängyssä. En kuulemma ole, mutta silti takaraivoon jää epäilys siitä että oliko hän tosissaan vai sanoiko hän sen vain minun mielikseni...

Kun jatkuvasti "saa näpeilleen" tehdessään aloitteen, niin ainakin itse en enää halua kokea sitä pettymystä, mikä siitä seuraa kun toinen sitten kieltäytyy. Ja lopulta se johtaa siihen, että ei enää uskalla tehdä aloitetta, kun toinen kuitenkin kieltäytyy. Tämä sitten taas johtaa noidankehään, eli seksin määrä romahtaa lopullisesti ja sen seksuaalisesti aktiivisemman osapuolen turhautuminen alkaa.

Sitten kun tilanne on edennyt tarpeeksi pitkälle, käy niin kuin minulle - oikeaan käteeni kehittyy pikkuhiljaa tenniskyynärpää ja sitä helpottaakseni aloin pitämään blogia...

Elämä ilman seksiä parisuhteessa?

Niin, tahdoton selibaatti - sitähän tämä minun elämäni parisuhteessa taitaa olla.

Olen kolmekymppinen mies pääkaupunkiseudulta, ja olen nyt elänyt saman naisen kanssa yli kymmenen vuotta. Alkuun tämä suhde oli, kuten varmaan muutkin parisuhteet, ihan normaali. Eli:

• suhteen alkupäivinä harrastimme seksiä lähes aina kun se vaan oli mahdollista
• suhteen vakiinnuttua ja asumisolojemme vakiinnuttua seksi oli säännöllistä, vähintään pari kertaa viikossa
• kihlauduimme ja harrastimme seksiä kerran - kaksi kuukaudessa
• menimme naimisiin ja harrastimme seksiä jos ei nyt kuukausittain niin ainakin joka toinen kuukausi
• hankimme yhteisen kodin ja... niin en muista koska viimeksi...

 Olen tähän saakka pyrkinyt olemaan uskollinen, mutta nyt alkaa olla mitta täynnä. Oikeasti onhan minullakin oikeus seksuaaliseen itsemääräämisoikeuteen! Jotenkin on vaan ristiriitainen olo, sillä meillä menee vaimon kanssa ihan hyvin - me viihdymme toistemme seurassa emmekä riitele. Olemme kuin kaksi parasta ystävystä. Rakastan häntä ja hän omien sanojensa mukaan rakastaa minua. Olen ottanut seksielämämme puheeksi ja hän sanoo olevansa pahoillaan siitä, ettei hänen tee mieli seksiä. Vika kuulemma ei ole minussa, olen hänen mielestään taitava ja ihana rakastaja, mutta hänen ei tee mieli ollenkaan.

Olenko siis mennyt avioitumaan aseksuaalin kanssa? Ilmeisesti.

En oikein tiedä mitä tehdä tämän parisuhteen kanssa, koska huomaan katselevani muita naisia "sillä silmällä" ja kuitenkin tähän mennessä olen muutaman naispuolisen opiskelukaverin ja työkaverin lähestymisyritykset torjunut sen vuoksi, että olen ollut kihloissa / naimisissa tahollani. Olisiko sittenkin pitänyt vaan tarttua hetkeen ja nauttia...?